Vaarojen maraton 2017 (130 km)

Vaarojen maraton 130 km oli ollut minulla tavoitteena vuodesta 2015. Edellisenä vuonna juoksin 86 km ultramatkan sellaisena seikkailuna, ja se meni ihan hyvin. Ei ollut suuria paineita eikä tavoitteita. Oli kivoja polkuja, helppoja tiepätkiä ja Ryläys (helvetillinen kivikko täynnä jyrkänteitä ylös alas).

2015 tuli UTTF eli Ultra Trail Tour Finland, johon kuului myös Vaarojen maratonin ultra. Pääkilpailuni oli 100 mailinen Karhunkierros (165 km), mutta sen läpäistyäni päätin kokeilla koko sarjan läpäisemistä. Pallas 125 km menikin varsin mukavasti, joten lähdin toiveikkaana Vaaroille.

Siellä oli uusi rankempi reitti: 130 km. Enpä osannut tuota pelätä, kun pitempiäkin kisoja oli tullut juostua. Saavuttaessa 2015 Kolille myrskytuuli kaatoi puita ja repi kattoja taloista. Meitä ei päästetty yöksi metsään. Juoksimme vasta aamulla 86 km ja illalla sain UTTF-finisher liivin.

Vaarat jäivät kuitenkin kummittelemaan mieleen: millainen se Eteläpää oikein on? Joten seuraavana vuonna päätin kokeilla uudelleen. Tällä kertaa toisenlainen luonnonvoima pysäytti minut: flunssa iski kesken kisan ja jouduin keskeyttämään Eteläpäähän (30 km). Flunssa olikin mykoplasma: sairastin sitä kolme viikkoa, jonka jälkeen meni vielä kuukausi antibiootteja syödessä ja lepäillessä.

Kolmas kerta toden sanoo

Lähdin Vaaroille melko stressaavan ja vaikean kauden jälkeen. Kisat olivat olleet enemmän taistelemista vaivojen kanssa kuin juoksemista. Mutta Vaaroille pääsin sentään terveenä ja muutaman ihan hyvän harjoituksen tehneenä. Olo oli varovaisen luottavainen.

Varovasti lähdin matkaankin: tiesin, että Eteläpää tulisi olemaan todella vaikea ja voimia kuluttava. Annoin siis hätäisempien mennä, vaikka olisin kyllä voinut seuratakin. Heti ensimmäisellä jyrkällä kalliolla huomasin, etteivät Sense Ultrat pitäneet ollenkaan. Kaaduin jonkun neljä kertaa jo ennen ensimmäistä huoltoa. Mutaa ja rapaa oli joka paikassa. Varovainen sai olla koko yön.

Vasta Kiviniemessä (39 km) päätin ottaa sauvat liivistä avukseni. Se tuntui hyvältä päätökseltä, sillä sain heti vauhtia tekemiseen: juoksin Ryläksellä monta pätkää eikä se tuntunut miltään verrattuna Eteläpään kivihelvettiin. Sauvat auttoivat myös pysymään paremmin pystyssä: kaaduin niiden kanssa vain pari kertaa.

Puolimatkan huollossa olin jo huolissani cut off -ajasta, joka oli 28 tuntia. Minulle vakuuteltiin, että ehtisin hyvin, kunhan etenisin tasaisesti. Mutta ultrat eivät yleensä etene tasaisesti: tuli pari pummia reitiltä, reittimerkkien kanssa oli epäselvyyksiä eikä järjestäjätkään oikein osanneet auttaa, lampusta loppui akku eikä energia enää lopussa imeytynyt.

Tuollaisista pikkujutuista sitä aina selviää: ne nyt kuuluvat ultrajuoksuun. Mitä sitten, jos  eksyy reitiltä tai vähän oksentaa, ainahan voi tankata lisää geeliä ja palata takaisin reitille. Mutta kelloa vastaan en ole tottunut taistelemaan: kello on armoton eikä jää odottamaan.

Toinen kierros olikin melkoista hermoilua, kun yritin laskea tunteja ja edetä parhaani mukaan. Eteläpään osalta minulla ei ollut juuri mitään tehtävissä: kiipeilin sen vain läpi. Tällä kertaa sauvojen kanssa eikä se tuntunut juurikaan helpommalta, mutta en sentään kaatunut kertaakaan.

Ryläyksellä sitten hyökkäsin tosissani ja ohitinkin pienen porukan toisia epätoivoisia. Aika oli todellakin käymässä vähiin. Laskujeni mukaan en uskonut enää ehtiväni aikarajojen sisällä maaliin, vaikka harvat toimitsijat vakuuttelivatkin muuta.

Viimeisessä huollossa oloni oli heikko: vatsa ei enää tykännyt Kettu-karkeista, vaan yritti päästä niistä eroon. Matkaa maaliin oli 11 km ja aikaa kaksi tuntia. Vointi oli niin huono, etten uskonut mahdollisuuksiini.

Huollossa oli 3 (tai 4) kaveria, joilla kaikilla oli hieman sama tilanne: kovaa juoksemalla olisi mahdollista ehtiä maaliin. Tosin maali olisi monen pitkän ylä- ja alamäen päässä. Lähdimme loppukiriin, vaikka minua ei yhtään huvittanut. Ensiksi tuntui, että kroppa tottelisi ja nousin porukkaan, kärkeenkin mutta sitten vatsaa taas väänsi ja jouduin hellittämään kaasua. Pitkän alamäen jälkeen huomasin, että energiat olivat loppumassa, koska reidet alkoivat mennä juntturaan. Hyvin ne olivatkin kestäneet, mutta ilman energiaa ei juosta pitkälle.

Vauhti tippui mateluksi enkä päässyt oikein enää edes portaita alas. Ihmeekseni tulin kuitenkin rantatielle vielä aikarajojen puitteissa. Ehdin jopa aloittaa loppunousun, ja myöhästyisin lopulta vain 26 minuuttia.

Minuutit ovat minulle merkityksettömiä ultrajuoksussa: en juokse niitä minuuttien tai tuntien vuoksi, vaan reitin ja matkan. Jaksanko maaliin vai viekö matka minusta voiton? Niinpä ei minua suunnattomasti harmittanut, kun sauvoin pimeässä Kolin rinnettä ylöspäin. Olin tullut koko matkan läpi ja voittanut itseni.

Vaarojen maraton 130 km on brutaali kokemus: reitti on muuttunut niin hankalakulkuiseksi Eteläpään ja muutaman muun muutoksen jälkeen, että Kolin kilpailu on varmasti Suomen vaativin polkujuoksutapahtuma.

Itse en oikein moisista reiteistä tykkää  ja siksi olenkin vain tyytyväinen, että olen nuo polut läpi kolunnut ja maalin tullut. Minun osaltani Vaarojen 130 km on koettu ja kärsitty. Minulla on jo UTTF-liivi, joten tuskin enää palaan tähän kilpailuun. Vaaroja polkujuoksijan on vaikea jättää, mutta onhan siellä muitakin reittejä ja matkoja. Ja ainahan talkoolaisia tarvitaan.

NUTS Ylläs Pallas 2017 (134 km)

IMG_5235
Pirunkurussa

Kirjoitan tässä myös hieman Nuts Karhunkierros 160 km -kilpailusta, jonka juoksin toukokuun lopulla. Minulla oli silloin niin paljon kiireitä, etten ehtinyt kirjoittamaan mitään järkevää raporttia. Oikeastaan sen kilpailun voi summata lyhyesti: 82 km Hautajärvelle juoksu kulki ihan hyvin, jonka jälkeen oikean jalan akillesjänne jumittui niin, että jouduin käytännössä kävelemään / nilkuttamaan takaisin Rukalla 82 kilometriä.

Minulla ei ole ennen ollut mitään ongelmia akillesten kanssa, mutta fyssarit ovat kyllä huomautelleet, että nilkkojen liikkuvuus on nolla, mistä voi myöhemmin tulla ongelmia. Nyt keväällä olenkin hieman venytellyt noita nilkkoja, jotta saisin niihin lisää liikkuvuutta (ehkei olisi pitänyt).

No lopullinen syy löytyi sukista ja kengistä: Inov Roclite 295 ja Sealskinz vedenpitävät sukat. Roclitet olen aikanaan nauhottanut ylimpään reikään, koska nauhat ovat vain niin pitkät. Tämä on aiemminkin aiheuttanut hiertymiä, jos vedän nauhat liian kireälle. Nyt kävi juuri niin, että nauhat olivat liian kireällä ja ehkä paksu Sealskinzin sukkakin toi auhtautta. Kuitenkin vasen akilles oli aivan verillä, kun riisuin maalissa sukan ja vasen kipeytynyt akilles vain punainen ja turvoksissa.

Rocliten kengät olivat jo tiensä päässä (4 kunniakasta yli 100 km ultraa takana) ja ne hajosivat tuolla Karhunkierroksella. Pelkäsin myös akilleshiertymiä, joten ostin uudet kisatossut Jukolan reissulla. Rohkeasti vaihdon merkkiä Salomoniin: Sense Ultra.

Jalkojen toipuminen Karhulta kesti pitkään: liki kaksi viikkoa eivätkä ne silloinkaan olleet täydelliset. Jukolassa pystyin juoksemaan liki vaivoitta. Ja Senseillä tein pari lyhyttä testilenkkiä, jonka jälkeen päätin osallistua Pallaksen kilpailuun.

IMG_5043
Salomon Sense Ultra – paras kisakenkä koskaan!

Juoksen pk-lenkit kesällä pääosin Luna-sandaaleilla (Leadville), joilla pystyn juoksemaan vaivatta niin poluilla, hiekalla kuin asfaltillakin. Sandaalit ovat todella hyvä mittari kertomaan, ovatko jalat kunnossa ja lisäksi niillä treenaaminen tuntuu kehittävän enemmän jalkoja kuin lenkkareilla.

Koska treenit sandaaleilla sujuivat helposti, oletin lyhyenkin valmistautumisen Pallakselle riittävän, mutta toisin kuitenkin kävi: tein pari kolme viikkoa ennen Pallasta kevyen suunnistuslenkin omaan tahtiin, jonka aikana molemmat akillekset kipeytyivät pahemmin kuin koskaan aiemmin.

Jouduin jättämään kaikki valmistelevat treenit väliin: tarjolla olisi ollut hyviä tunkkaustreenejä Multamäessä ja Laajavuoressa. Lisäksi minun oli tarkoitus tehdä ainakin yksi 3–5 tunnin polkulenkki, jossa olisin testannut kaikki varusteeni, erityisesti uudet Salomon Sense Ultrat.

Lähdin kuitenkin Ylläkselle pitämällä yli viikon juoksutauon, koska en voinut ottaa juoksuaskelia. Vetelin akilleksiin Mobilatia ja tein sellaisia varpaillenousuja ja muita venyttelyjä. Erityisesti vasen akilles tuntui huonolta.

Starttiviivalla olo oli lähinnä hyvin epävarma: joko juoksisin Yllästunturin päälle ja keskeyttäisin tai sitten pääsisin ehkä vähän pidemmälle. Olin jopa hätäpäissäni lainannut Lahtosen Tommilta kävelysauvat! Naputtelin niitä hermostuneesti maahan ja mietin, että mitenköhän näitäkin pitäisi lopulta käyttää. En ollut sauvakävellyt koskaan aiemmin mutta nythän 134 km aikaa harjoitella.

Kaikista peloista huolimatta kisa lähti hyvin käyntiin. Pientä tuntemusta toki oli ylämäissä akilleksissa mutta astuin pehmeästi ja yritin saada ne lämpiämään. Mäki nousi helposti ja sauvoista tuntui olevan apua. Yllästunturin päältä tultiin alas pitkää huoltotietä, jonka juoksin aivan liian kovaa. Yritin vain pitää jalat rentoina, mutta vauhti kasvoi ja mäen alla tunsin etureisissä pientä hapotusta. Ei ollenkaan hyvä juttu.

No, yritin vain rentoutua ja pitää vahdin rauhallisena. Pirunkuru oli todella hieno paikka, vaikkakin pikkuisen hankala kiivettävä. Siitä eteenpäin matka eteni odotetusti, kun päästiin minulle entuudestaan tutulle reitille. Rauhalaan pääsin ilman suurempia ongelmia: jalat tuntuivat hyviltä ja energia upposi kroppaan vaivatta.

Rauhala–Pallas -väli on ollut minulla jokaisella kerralla varsin tuskainen, ja sitä se oli tälläkin kertaa. Menin välillä porukassa, välillä yksin ja lopuksi erään Juhanin kanssa kahdestaan aina Pallakselle asti. Juhani oli varsin näppärä sauvakävelijä: hän pystyi sauvomaan samaan tahtia kapeilla poluilla kuin minä juoksemaan. Niinpä minäkin siirryin sauvakävelijäksi tuolla pätkällä.

Viimeiselle 10 km ennen Pallasta otin enemmän komennon ja sauvoin pienellä raivolla: tuntui, ettei Pallas vain koskaan ilmesty eteen. Nuo kilometrit olivat pitkiä ja taisin unohtaa vetää riittävästi geelejä, sillä Pallakselle tultaessa olin todella huonovointinen: energiat olivat aivan loppu ja vatsaakin väänteli. Tärisin kylmästä.

Kello oli jotain seitsemän aamulla, joten olin tullut aivan tarkalleen ihanneaikataulussani. Olin hyvin tyytyväinen etenemisvauhtiin ja kaikkeen siihen, miten kisa oli edennyt. Nythän tässä olisi enää 55 km komeaa avotunturia ja helppoja kilometrejä jäljellä. Kaikki ryteikkö ja kiermurteleva juurakkopolku oli takana.

Minulla oli drop bagissä lihalientä termarissa, alkoholitonta olutta ja munariisipasteijoita. Nuo kaikki upposivat hieman pakottamalla. Otin vielä kolaa ja lämmintä juustoleipää (jota en kyllä pystynyt kahta haukkua enempää syömään). Huollossa meni pitkään aikaa ja huomasin jo tullessa, että etureidet ovat alkaneet huolestuttavasti muurautumaan jumiin. Minun oli vaikea istua alas enkä saanut jalkoja taipumaan penkin alle, joten myös ylösnouseminen oli hyvin vaikeaa.

Yritin venytellä huollossa jalkoja mutta eihän siitä mitään tullut. Lopulta veden vain tuulitakin päälle ja hanskat käteen ja lähdin sauvomaan Pallastunturia ylös. Sain lämmöt päällä ja ajattelin reisienkin vertyvän, kunhan energia vatsasta siirtyisi jalkoihin.

Kävi kuitenkin pieni kömmähdys: eksyin hiukkasen reitiltä! Rinnettä ylös sauvoessani seurailin edellä menevää naisjuoksijaa, joka oli minua hiukkasen nopeampi. Jossain vaiheessa hän olikin kadonnut edestäni sumuun, samalla huomasin, ettei edessä näkynyt oransseja merkkejäkään. Olin tullut tunturin päälle ja sekin tuntui hieman väärältä. Kaivoin reittikartan ja tajusin, että minun olisi pitänyt varmaankin kääntyä oikealle aivan hetki sitten. Päätin varmuuden vuoksi soittaa järjestäjille. Asian selvittely oli hieman hankalaa, kun minulla ei ollut gps-seurantaan (järjestäjät luottivat etten enää eksyisi).

No reitti löytyi noin 200 metriä alapuoleltani, joten isoa lenkkiä en ehtinyt tekemään. Suurempi ongelma oli kylmettyminen: kaikki se hyvä lämpö, jonka olin saanut ylämäessä oli nyt tiessään ja jalat tuntuivat ihan pökkelöiltä. Ennen Taivaskeroa tuosta ei ollut suurta ongelmaan, mutta siinä kivihelvetissä minulta oli päästä jo itkukin. En päässyt eteen enkä taakse. Alaspäin laskeutuminen oli todellista tuskaa ja siinä seisoskellessa tuli vain entistä kylmempi.

Puin sateenpitävät tuulihousut, joista oli kyllä apua, sain edes vähän lämpöjä pysymään kropassa. Jalat eivät kuitenkaan vertyneet. Sauvakävely meni aivan mateluksi ja jokaisella askeleella lähinnä sattui. Lopulta taivuin ja otin kaksi buranaa. Aloin harkita keskeyttämistä, mutta tiesin sen hankalaksi. Helpointa olisi ollut jäädä Pallakselle.

Taivalsin seuraavaa 10 kilometriä varmaankin yli kolme tuntia! Vauhti oli aivan olematonta ja tuska suurta. Hannukuruun oli niin naurettavan pitkä matka, että olisi varmaankin vasta illalla siellä. Yritin keksiä positiivisia asioita retkestä, mutta niitä tuli koko ajan vähemmän mieleeni.

Montellinmajalla Tuukka yritti kannustaa minua jatkamaan, mutta en juurikaan enää lämmennyt sellaiselle. Olin vajonnut sellaiseen omaan mustaan tunneliin. Lopullisesti kadotin taistelutahtoni Suaskurun laskussa, joka on hyvin vaikea, kivinien ja mutainen. Jalkoihin sattui niin paljon, että sain lopullisesti tarpeekseni koko touhusta. Päätin keskeyttää siihen laskuun, kun en enää saanut jalkojani laskeutumaan.

Seisoa kökötin siinä keskellä laskua ja huusin: ”Varokaa invalidiä!” Ja samalla 55 km kärkijuoksijat lensivät ohitseni. Kärkikaksikko melkein törmäsi minuun ja kirosi jotain mennessään. Huusin pahoitteluja perään: yritin kyllä varoittaa, sorry!

Sitten tuli joitain tuttujakin, jotka huusivat kannustushuutoja minulle lentäessään ohi. Kiitos ja anteeksi, etten jaksanut vastata mitään, oli menossa koko kisan synkin ja mustin hetki.

Laskeuduin vähän alemman ja joku ystävällinen naisjuoksija kertoi minulle, että oli aivan Suaskurun kodan vieressä, voisin mennä sinne vähän lepäämään. Hän antoi minulle myös grammaisen Panadolin. Tuvassa oli hyvä olla: otin hieman energiaa ja päätin soittaa järjestäjille, että tämä oli nyt tässä, mitenkäs täältä pääsee raatotaksiin.

Suaskuru on kuitenkin niin jumalan hylkäämä paikka, etteivät matkapuhelimet toimi siellä. Niinpä en voinut soittaa. Pistin vain puhelimeen herätyksen ja oikaisin pitkäkseni penkille ja nukahdin välittömästi.

Ihmettelin pitkään mikä piipittää, kunnes tajusin, että se on puhelin. Sitten avasin silmäni ja muistin, että olin jossain kauheassa juoksukilpailussa! Nukuin yhteensä jonkun 40 minuutti kahdessa pätkässä, otin lisää buranaa, sillä jalat tuntuivat edelleen surkeilta. Puin taas kerran tuulihousut, -takin ja hansikkaat. Sitten lähdin etsimään kännykkäkenttää.

Ohitseni juoksenteli reippaita 55 km juoksijoita t-paidoissa ja shortseissa, sillä aurinko paistoi ja oli ilmeisestikin varsin lämmin. Minä lähinnä hytisin. Lopulta sain järjestäjät kiinni ja kerroin aikeistani keskeyttää. Se oli odotetusti vaikeaa: matkaa Hannukuruun oli vielä 6 km ja sieltä pitäisi kävellä 10 km tielle, josta voisi päästä joskus illalla autoon. Sanoin käveleväni Hannukuruun selvittelemään ajatuksiani.

Soitin myös Tanjalla, ettei turhaan odottelisi: tästä oli tulossa todella pitkä päivä. Saattaisin kävellä Hannukuruun vielä kaksi tuntia tällä vauhdilla. Alkoi puuduttaa tämä touhu, joten kaivoin korvanapit esiin ja laitoin Coldplayn soimaan.

Joskus käy niin, että musiikki saa ajatukseni ja sitten jalkani juoksemaan: nyt kävi juuri niin. Polussa oli hieman helpompi pätkä ja aloin vain juosta, vaikka jalat olivatkin eri mieltä. Huomasin, että kipu oli suurin piirtein sama sekä juostessa että kävellessä. Oli siis aivan sama juosta. Pian minulle tuli todella kuuma ja jouduin riisumaan tuulitakin ja -housut. Sitten pistin vain musiikkia kovemmalla ja kiidytin askelta. Tuli ylämäkiä ja alamäkiä, mutta runttasin reisistä piittaamaatta alas. Pian olinkin Hannukurussa.

Tunsin heränneeni kuolleista! Soisin järjestäjille, että jos pitää vielä kävellä 10 km niin kävelen mieluummin kohti Pyhäkeroa ja maalia kuin aivan toiseen suuntaan. Keskeyttämään kyllä ehtisi myöhemminkin. Päätin hyödyntää hyvän hetken juoksemalla raivoisasti kohti Pyhäkeroa.

Aivan koko matkaan en jaksanut Pyhäkerolla juosta, mutta pidin kuitenkin ihan hyvää vauhtia. Nyt ympärilläni oli 55 km juoksijoita, joten yritin pysyä heidän perässään tai jopa ohitella. Laskut olivat edelleenkin yhtä tuskaa, mutta tiesin ettei jalkoja kannattanut enää kuunnella.

Pyhäkeron nousu oli varsin helppo: oikeastaan kaikki nousut olivat varsin helppoja. Sauvoista oli merkittävästi apua, ja aion kyllä hankkia sellaiset omakseni. Alastulo oli taas tuskaisaa, mutta sain siihen matkalle hieman juttuseuraa, mikä piristi ajatuksia.

Viimeisessä huollossa tyhjensin pullot ja otin vain hieman urheilujuomaa. Edessä oli enää helppokulkuista tietä: 6 km hiekkaa ja 5 km asfalttia. Lähdin heti juoksemaan tasaista vauhtia ja pääsin ainakin 3 km ongelmitta, sitten sauvakävelin ja juoksi vuorotellen.

Tanja ja pojat olivat asfalttitien alussa vastassa, mikä piristi minua aivan valtavasti. Olin tullut lopun sen verran reippaasti, ettei cut offin kanssa ollut mitään ongelmaa. Tiesin, että kävelemälläkin ehtisin hyvin maaliin. Se tuntui kaikkien vaikeuksien jälkeen aivan uskomattomalta.

Sain kuulla pojilta koko ruokalistan, jonka he olivat päivän aikana nauttineet: hampurilaisia, kokista, ”Smurffislimeä”, pullaa, jäätelöä… Minulle tuli lievä nälkä siinä loppusuoralla. Isompi poika käveli kanssani ehkä kilometrin tai kaksi, mikä oli todella kiva juttu, sillä pidennetty loppusuora on nykyään todella pitkä ja puuduttava. 500 metriä ennen Hotelli Hettaa pistin juoksuksi aina hotellille asti. Sitten kävelin, kunnes kuulin maalin selostukset ja musiikin. Lopun tulinkin juosten: askel toimi taas ja maaliin oli kiva tulla.

Maalissa vastassa oli Pellervo, jonka kanssa oli lähdetty yhdessä matkaan. Alkumatkasta menin Pellervon ohi, mutta torkkujeni aikana hän oli ohittanut minut. Lopulta eroa taisi olla alla kaksi minuuttia, mutta eipä sillä ollut mitään väliä, kun maaliin oli päästy molemmat.

28 ja puoli tuntia tuli vietettyä aikaa Suomen hienoimmalla polkujuoksureitillä. Pienellä lajitreenillä matka olisi varmasti ollut mukavampi ja joutuisampia, mutta tällä kertaa se oli yhtä vuoristorataa. Onneksi lopussa sentään sain palkinnon.

IMG_5233
NUTS Ylläs Pallas 134 finisher / UTTF 2/3 done 

Kisan jälkeen

IMG_5248
Ylläs

Vietimme Lapissa vielä pari päivää: toisen päivän mökissä Ylläksellä ja toisen autiotuvassa Pallasjärven rannalla (Punainen hiekka). Jalkojen kannalta tämä oli kyllä melkoista tuskaa: vasen akillesjänne kipeytyi jo maalissa, etureidet olivat niin jäykät, etten päässyt edes istumaan. Palautuminen on alkanut hyvin hitaasti: etureidet ovat olleet näin kipeät viimeeksi kai 2005, kun olin juossut ensimmäisen maratonini.

IMG_5254
Punainen hiekka ja Pallas

Enemmän olen huolissani akillesjänteistä: ne on saatava kuntoon ennen Vaarojen maratonia (131 km). Niinpä aion pitää pitkän juoksutauon. Korvaavaksi treeniksi olen suunnitellut rullahiihtoa (Skiket) ja ehkä jonkinlaista pyöräilyä.

Minulla on vielä mahdollisuudet toiseen Ultra Trail Tour Finlandin finisher -liiviin. Mutta ennen kaikkea haluaisin jo vihdoin juosta tuon Vaarojen maratonin pitkän reitin maaliin: kaksi kertaa sitä on jo yritetty, jospa kolmas kerta toden sanoisi.

fullsizeoutput_163f

IMG_5231
Joitain geelejä jäi syömättä
IMG_5240
Kellokkaan luontomuseosta löytyi sopivat kengät Karhunkierrokselle

Joensuu-Jukola 2017 – ankkurina

 

Valmistautuminen tämän vuoden Jukolaan ei mennyt oikein vahvasti: kävin torstaina tutuissa maastoissa B-radalla ja eksyin kartan ulkopuolelle, myöhästyin maalista enkä löytänyt viimeistä rastia. Aikaa meni liki kolme tuntia eikä minulla pisaraakaan vettä mukana. No onneksi aurinko paistoi, muu perhe suoritti D-radan kävellen alle tunnissa ja minulla ei ollut mitään ongelmia jalkojen kanssa.

Jukolaan oli kiva lähteä, kun sai vielä kuulla, että Raisu Lumous 1 -joukkue oli ollut viime vuonna sijalla 343 ja välttänyt yhteislähdön. Olin siis varsin kovassa joukkueessa ankkurina, mikä voisi mennä vikaan?

IMG_5045
Raisu Lumous 1, 7. ankkuriosuus

 

Tunsin siis pieniä suorituspaineita ja itseluottamus oli jäänyt Kangasvuoren metsiin.

Yhteislähtö klo 9 aamulla on lähes yhtä jännittävä tapahtuma kuin kilpailun lähtökin illalla. Erona ehkä se, ettei ole lamppuja ja ankkurit osaavat yleensä paremmin juosta letkassa kuin suunnistaa. Toki kovissa joukkueissa on kovia ankkureitakin, mutta kovat joukkueet eivät edes päädy yhteislähtöön. Siihen osallistuvat joukkueet, joiden kuusi muuta juoksijaa eivät ole ehtineet suorittaa osuuttaan ennen klo 8.45:tä.

Jukolan järjestelyt olivat hieman sekavat tänä vuonna: en siis tiennyt, mitä oikein tulisi tapahtumaan, jossain vaiheessa menimme karttojemme luokse ja hetken päästä ihmiset ottivat ne käsiinsä. Mitään kuulutuksia ei kuulunut meidän jonollemme, mutta arvelin, että huomaisin, kun lähtö tapahtuisi. Olin saanut sen ohjeen, että ennen K-pistettä ei kannattaisi avata karttaa vaan juosta vain vimmatusti. K-pisteelle oli 700 metriä.

Ja sitten sitä juostiinkin. Ihan täysiä en päässyt menemään, kun hitaampia oli edessä enkä halunnut töniä. Kiilasin aina ohi, kun tilaisuus tuli. Muutama nopeampi tuli minustakin. K-pisteellä iskin jarrut pohjaan ja avasin kartan: yritin löytää rastimääritteet ja K-pisteen kartalta. Sitä ei löytynyt millään enkä saanut karttaa taiteltua. Porukkaa paineli ohitseni huudelen rastikoodia: ”53, 53, 53!”

Liityin letkaan ja annoin kartan olla vähän aikaa. Tämähän oli Jukola: juostaan vaan. Halusin kuitenkin kartalle ja lopulta sainkin sen taiteltua eteeni. Tarkistin kompassin. Sekin näytti hyvältä ja samalla näin rastinkin.

Sitten alkoi sujua: leimaus, suunta kompassista ja uraa pitkin eteenpäin. Tänä vuonna myös huutelin ahkerasi rastikoodia lähtiessäni, jotta tiesin liittyväni oikeaan letkaan. Yritin vauhdittaa rasteilta lähtöjä enkä aina katsonut suuntaakaan kuin vasta uralla. Taktiikka toimi vaikka siinä oli riskinsäkin.

Kolmosrastilla sekosin, kun siellä olikin juomatarjoilu. (Myöhemmin opin, että juoma voidaan mainita myös rastimääritteessä, vaikka se ei olisikaan kartassa.) Porukkaa oli niin paljon juomapisteen ympärillä, etten nähnyt sen vieressä ollut rastia. Sekin oli suunnistajien ympäröimä. Juoksin siis hieman alas ja huutelin rastia, joku sanoi että se on juomapisteen takana (ajattelin, että siis alempan), ja alempana joku sanoi, että se on ylempänä. Meni pari minuuttia, kunnes näin rastin siinä juomapisteen vieressä. Tulihan hölmöiltyä.

Näistä koukuista sai aina maksaa sen, että taas oli hitaampaa porukkaa letkassa edessä enkä päässyt tiheikössä heistä mitenkään ohikaan. Toisaalta enpä eksynytkään. Koko päivän oli hyvä kulku jaloissa ja aina olisi löytynyt vielä se yksi lisävaihde. Pompin jyrkissä mäissä metsän kautta ohi hitaammista. Myös kaksi pitkää tiepätkää olivat hyviä tilaisuuksia ohitella porukkaa vähän reippaammin.

Oikeastaan rasti 18 oli ainoa suurempi pummi. Siinäkin menin vähän hölmösti kokeneemman suunnistajan perässä, kunnes hän pysähtyi ja ihmetteli, kun rasti ei ollut siinä. Minun mielestäni taas rastin olisi pitänyt olla ylempänä ja vähän edempänä. Gps:n perusteella kumpikin oli oikeassa: rasti oli siinä, vain hieman ylempänä. Olisi pitänyt pitää vain oma pää ja lähteä heti sinne ylemmäs etsimään. Nyt laskeuduin ensin vähän alemman, josta sentään tajusin kääntyä ylös ja takaisin. Pienellä huutelulla rasti sitten löytyikin. Siinä rinteessa pummasi moni muukin, sillä siellä etsittiin kahta tai kolmea muutakin rastia. Tuo rinne oli ratamestarin erikoinen.

Rastista 20 olen siinä mielessä ylpeä, että erkaannuin siinä isosta letkasta ja suunnistin rastille melko tiheän metsän läpi ihan yksin. Tiheikössä oli monta uraa ja onnistuin valitsemaan niistä varsin nopean vaihtoehdon. Niinpä letka tulikin tieltä minua vastaan, kun olin jo leimannut ja matkalla seuraavalle.

Rastilla 24 upposin suohon ja sain kuulla sieltä noustessani, että seuraava rasti olisikin jo viimeinen. Olin ollut taas niin keskittynyt vain rastilta toiseen pääsemiseen, etten ollut edes katsonut rastien määrää. Pistin loppukirin päälle ja siitä tulikin sen verran pitkä, että maalissa hieman hapotti.

Lopulta tämän vuoden Jukola tuntui varsin helpolta. Urat olivat tänäkin vuonna melko selkeitä eikä rastejakaan ollut hirveästi piiloteltu, jos osasi tulla siihen rastiympyrään. Letkojen voimasta oli taas apua monessa paikassa, vain pari kertaa olin täysin yksin ja sitäkin kesti korkeintaan puoli minuuttia.

Täytyy kyllä vielä kiittää joukkuettakin Raisu Lumous 1 oli taas hoitanut kaiken niin hienosti, ettei minun tarvinnut kuin tulla paikalla, ottaa kartta ja suunnistaa. Kiitos huolenpidosta!

Reittidata

Pistin kulkemani reitin Rastit.fi -palveluun. Sitä voi ihmetellä täältä.

Kuvia viikonlopulta

 

IMG_5047
Tommi Lahtonen vai tervaskanto?

Satamailiselta kisaturistiksi — NUTS Karhunkierros 2016

DNF eiku KLING, KLING, KLING! 

NUTS Karhunkierros on minulle Suomen paras polkujuoksukilpailu: joka kerta olen siihen osallistunut, kaksi kertaa keskeyttänyt ja kerran onnistunut. Reitti on upea ja maisemia todella riittää. Polku on minun makuuni liian haastavaa mutta onneksi juostaviakin pätkiä piisaa. 

Reittinä Pallas on hienompi ja juostavampi, maisematkin ovat siellä vähintään yhtä lumoavat, mutta Karhunkierros on tapahtumana parempi. Rukakylä tarjoaa hienot puitteet: lähes kaikki juoksijat majoittuvat sinne ja tunnelma on kuin yhtä suurta perhettä. Tämä ei onnistu Pallaksella eikä Kolilla, kun majoitusta täytyy etsiä kaukaa mökeistä.
Meille jyväskyläläisille on jo muodostunut omat perinteet majoitusten ja kimppakyytien osalta, mikä vain lisää fiilistä näissä tapahtumissa. Itse olen kuitenkin yleensä ollut niin pitkään metsässä, etten ole ehtinyt ottaa osaa muiden kannustamiseen (tai oikein mihinkään muuhunkaan). 

Tällä kertaa aurinko päätti toisin: katselin sitä hermostuneena lähtöpaikalla ja se paahtoi aivan pilvettömältä taivaalta takaisin. Maisema Rukatunturille oli henkeäsalpaavan kaunis mutta vihamielinen. Mieleen tulivat nousut Pyhäkerolle (Pallas) parilta viime kesältä. Olisi ehkä pitänyt ottaa se lippahattu mukaan — voi hitto!


Kävin kyselemässä sellaista exposta mutta lopulta päätin pärjätä buffilla. Enhän minä koskaan käytä kesällä hattua ja hyvin on pärjätty ilmankin. Otin kuitenkin hyvin rauhallisesti kisan alun: isot nousut tuntuivat hyvinkin helpoilta, kun malttoi hengittää. Reittimerkinnät olivat paremmat kuin missään kisassa ikinä enkä onnistunut eksymään kertaakaan reitiltä. Oli oikein mukava juosta.

Aurinko ei kuitenkaan tuntunut laskevan ollenkaan, vielä puolenyön aikaan se tuijotti suoraan naamaan puiden välistä. Silmissä vipisi ja oli edelleenkin kuuma. Yritin juoda vähintään litran, puolitoista tuntiin ja ottaa energiaa puolen tunnin välein. Mitään väsymystä ei tullutkaan, vaikka oli juostu jo yli kuusi tuntia. Puskassakin sai käydä, joten nestettä piisasi. Täydensin pulloja puroista.

Odottelin jo kovasti Oulankajokea ja sen helppoa loppupätkää, joka tuo Oulangan huoltoon. Vaihtaisin pitkähihaisen paidan, täyttäisin liivin enegialla ja aloittaisin rennon juoksun illan viileydessä. Mutta aurinko oli toista mieltä: se porautui oikean silmäni taakse ja alkoi kehittää pirullista kipua. Tuntui, että migreeni olisi alkamassa ja oikealla oli kovin sumuista. Minulla oli yksi burana liivissä mutta päätin säästää sen: pian olisin Oulangassa, josta saisi buranaa.

Siihen taisi kuitenkin mennä liki tunti ja puoli päätä oli sillon jo aivan sumussa. Olo oli erittäin kurja mutta jalat kulkivat vielä todella hyvin. Olin juossut noin kahdeksan tuntia. Oulangassa huolto oli todella hyvin järjestetty muuten, mutta olisin kaivannut penkiä. Teki mieli istua.

Pää tulessa jatkoin matkaa kohti Hautajärveä. Oli nielaissut pari Panadolia ja toivoin niiden turruttavan kivun. Sain huollossa myös paljon suolaa, vaikka olin kyllä napsinut sitäkin pitkin matkaa. En uskonut nestehukkaan: käynnit pusikossa olivat pelkkää vaaleaa lageria. Neste tuntui pikemminkin tulevan läpi kropasta eikä jalkojaan kiristellyt. Pääsinkin pian hyvään juoksurytmiin, vaikka päänsärky ei helpottanutkaan.

Matka Oulangasta Hautajärvelle on vain 27 km mutta siihen saa hyvinkin kulumaan viisi tuntia. Alku on helppoa ja nopeaa mutta sitten tulee sellaista juurakkokivikkoa, jossa minä en vain osaa juosta ja kävelykin on aika hidasta. Maisemista en juuri osaa sanoa mitään tuolta pätkältä. Parin tunnin päästä kipu ei ollut enää niin polttavaa, joten ajattelin suolan ja Panadolin auttaneen. Otin lisää suolaa vaikka keli olikin jo viilenemässä. 

Sitten alkoivat vatsavaivat: tuntui, etten voinut enää juosta enkä juoda mitään. Pääkipukin palasi. Kävelin ja kiroilin. Onneksi olin sellaisesa kivikossa, missä juokseminen olisi ollut muutenkin mahdotonta. Rupesin analysoimaan toisella aivopuoliskolla tapahtunuttta: olinko sittenkin juonut liian vähän tai ottanut suolaa liian vähän. Oliko minulla nestehukka? Kävin puskassa valuttamassa lageria. Tässä oli nyt jotain ihan uutta. 

Ehkä tunnn päästä päätin oksentaa: join puolikkaan pullon urkkajuomaa väkisin ja annoin vaikuttaa. Se kesti hetkisen mutta lopulta, noin 10 km ennen Hautajärveä oksensin polun varteen. Vain hetken päästä Lotta Korhonen ohitti minut kävellen ja kysyi, onko kaikki ok. Pyysin häntä kävelemään hetken kanssani, sillä olen pyörtynyt oksentaessani. (Tuossa vaiheessa keli oli jo viilentynyt ja yöllä Juumassa oli kuuraa.) 

Ajattelin, että on aika soittaa Epulle: ”Hei, Eppu! Tässä on Antti. Oksensin juuri tuohon polun varteen. Mulla on 10 km matkaa Hautajärvelle. Yritän tulla omin jaloin mutta voipi olla, että pyörryn matkalle. Tuleeko joku korjaamaan lämpimään, jos en pääse omin jaloin?” Eppu taisi olla hieman väsynyt: kuunteli kuitenkin tilitykseni ja toivotti onnea matkaan. Nyt ne ainakin tiesivät tilanteen.

Vatsakipu hellitti hieman mutta päänsärky oli kadonnut kokonaan! Reipastuin ja pistin vauhtia tossuihin. Olin kuitenkin hidas, sillä Lotta katosi jonnekin horisonttiin. 

Muistaakseni jossain noilla vaiheilla Simpasen Juuse pyyhkäisi vauhdikkaasti meitä vastaan. Yllätyin hänen vähistä varusteistaan: ohut paita ja lyhyet trikoot. En nähnyt mitään juomaa tai edes varusteliiviä. Aikoiko poika juosta 27 km tankkaamatta?! 23 minuutin päästä tuli Heerman. Mikke yritti auttaa minua (kiitos siitä!), mutta kehotin häntä vain juoksemaan Simpasen kiinni. (Ja niin hän lopulta tekikin.)

Minun oloni heikkeni taas huomattavasti: vatsaa väänteli ja limaa puski suusta. Oli taas oksennettava: niinpä join loput vedet ja ponnistin. Pienen potkimisen jälkeen sain jotain ulos. Kurkussa tuntuivat vatsahapot mutta nyt oli taas parempi. Kaivoin kuulokkeet ja pistin Oasiksen soimaan. Didn’t feel like a rocking roll star, mutta aloin taas juosta.

Olin vetänyt takin ja hanskat päälle mutta kroppa vain paleli, edes huppu ei auttanut. Vihdoin alkoi helppo pätkä Hautajärvelle. Juoskin melko raivoisasti kohti huoltoa. Sain hyvän rytmin päälle. Olin omassa tunnelissani, en edes moikannut vastaantulijoita. It’s going to happen!

Hautajärvellä oli aivan finaalissa. Olin taistellut kuusi tuntia erilaisten särkyjen kanssa. Teki mieli mennä vain nukkumaan. Hetken mietin jatkamista mustikkakeiton äärellä. Se halusi pyrki ulos vatsastani. Lähdin sohvalle: kyllä tämä nyt oli tässä. 

Viime vuonna kävelin viimeist 40 km Rukalle. Tänä vuonna olin tullut juoksemaan. Ilman energiaa se olisi kuitenkin ollut mahdotonta. 

Kisaturistina, KLING KLING KLING!


Palasin jo melko hyvä voimaisena Rukalle. Olin kuullut jo Hautajärvellä, että Mikke saavutti Simpasta kovasti mutta eroa oli yhä liki vartti. Menin heti hotellille katsomaan screeniltä tilanteen: Mikke oli saavuttanut Simpasen. Olin jo varma, että hän voittaisi. Lepäilin hetken, söin banaanin ja menin suihkuun. Sitten palasin aamiaiselle. Olin aivan virkeä. 

Jos Hautajärvellä olisi ollut yhtä runsas aamiainen (munakokkelia, pekonia, prinssinakkeja) olisin ehkä jatkanut matkaa. Kannustin 80 km lähtevät matkaan ja jäin syömään lisää: vatsani toimi jälleen moitteettomasti. Eppu tuli jossain vaiheessa myös aamiaiselle ja toi minulle lehmänkellon. Olin nyt virallisesti kisaturisti.

Simpanen muljautti nilkkansa ja joutui hänkin keskeyttämään. Sitten vain odottelimme Miken maaliintuloa. Se oli osui juuri 53 km juoksijoiden bussiin lähdön kanssa samaan. Minä juoksin (kyllä, jalat tuntuivat oikein kevyiltä) viimeisen nousun päälle ottamaan Mikkeä vastaan. Kalisutin kelloa kaikin voimin.

Mikael Heerman, 160 km voittaja

Lopulta tuttu vihreä paita vilahti alhaalta. Hieman väsyneesti nousivat viimeiset portaat. Kyllä se matka oli ottanut osansa mestaristakin. Vaihtelimme nopeasti tärkeimmät kisakuulumiset ja opastin Mikken kelloa kalisuttaen Rukakylään. Alhaalla bussit olivat odottaneet ja muut juoksijat hurrasivat uutta reittiennätystä: 20 tuntia 30 minuuttia. Aivan huikea suoritus!

Nyt oli sopiva hetki lähteä hieman nukkumaan. Uni ei kuitenkaan halunnut tulla. Katselin, kuinka Tommi, Ville ja Jukka taistelivat yhä reitillä. Tommi oli osoittanut olevansa taas huimassa kunnossa ja juoksi kuudentena Toivasen kanssa. Ville näytti vastaantullessaan kovin voipuneelta mutta Jukka taas määrätietoiselta. Harmi oli suuri, kun Tommilta tuli ensimmäisenä viesti raatotaksista: reisi oli pettänyt. Otimme siis lopulta torkut yhdessä Tommin kanssa.

Uni teki todella hyvää: olin taas aivan virkeä. Teki mieli takaisin reitille juoksemaan. Onneksi minulla oli lehmänkello: juoksin takaisin viimeisen nousun päälle ja aloin saatella tuttuja maaliin. Se oli hauskaa puuhaa. Taisin juosta tuon loppukumpareen 5—6 kertaa ylös alas, ehkä enemmänkin. Otin vastaan ainakin Piian, joka voitti upeasti 80 km sarjan, Satun, Teron, Miian, Super-Saaran, joka luonnolliseti voitti 160 km sarjan ja keitähän vielä unohdan? No tietenkin Villen!

Ei, en unohtanut. Villeä odotin koko ajan ja kyselin, olivatko muut nähneet häntä. Olivat ja hitaasti mutta päättäväisesti mies oli tulossa 160 kilometriltä maaliin. (Ainoa meistä neljästä, joka ei keskeyttänyt kuninkuusmatkaa.)Ilmeisesti hänelläkin oli ollut vatsavaivoja ja jalkavaivoja mutta keskeyttäminen ei ollut vaihtoehto. Lopulta pitkä mies hoippui portaisiin ja kipusi ne ylös. Alamäessä irtosi jopa kevyttä hölkkää ja huumori oli tallella. Vähän taisi hymyilyttääkin. Kalisutin kelloa maalisuoralle asti. Huikea taistelu!

Kilpailijasta toimitsijaksi?

Alhaalla kylässä Eppu tuli vielä kysymään, ehtisinkö konferenssikeskukseen jakamaan laukkuja kilpailijoille. Toki ehdin. Kun ei juokse maaliin, sitä ehtii kaikenlaista. Sitä paitsi pelkäsin joutuvani DNF-paljuun, joka oli lasten puhallettava uimallas täynnä vettä ja jäätä. 

Tulenko siis ensi vuonna toimitsijaksi kalisuttamaan kelloa? Ei, kyllä metsässä rymyäminen on sittenkin kivempaa, mutta oli hauska olla sillä aidan toisellakin puolella ja nauttia muiden hienoista suorituksista. (Samalla kuitenkin jo harmitti oma melko turha keskeyttäminen.) Siispä ensi vuonna NUTS Karhunkierros haastaa taas tämän juoksijan! Turha kysyä, mikä matka.

Kuvia:

Eppu Lumme, NUTS-tirehtööri
kisapaljut maaliin päässeille, EI DNF!
lähtö ja maali, 160 km