Kirjoitan tässä myös hieman Nuts Karhunkierros 160 km -kilpailusta, jonka juoksin toukokuun lopulla. Minulla oli silloin niin paljon kiireitä, etten ehtinyt kirjoittamaan mitään järkevää raporttia. Oikeastaan sen kilpailun voi summata lyhyesti: 82 km Hautajärvelle juoksu kulki ihan hyvin, jonka jälkeen oikean jalan akillesjänne jumittui niin, että jouduin käytännössä kävelemään / nilkuttamaan takaisin Rukalla 82 kilometriä.
Minulla ei ole ennen ollut mitään ongelmia akillesten kanssa, mutta fyssarit ovat kyllä huomautelleet, että nilkkojen liikkuvuus on nolla, mistä voi myöhemmin tulla ongelmia. Nyt keväällä olenkin hieman venytellyt noita nilkkoja, jotta saisin niihin lisää liikkuvuutta (ehkei olisi pitänyt).
No lopullinen syy löytyi sukista ja kengistä: Inov Roclite 295 ja Sealskinz vedenpitävät sukat. Roclitet olen aikanaan nauhottanut ylimpään reikään, koska nauhat ovat vain niin pitkät. Tämä on aiemminkin aiheuttanut hiertymiä, jos vedän nauhat liian kireälle. Nyt kävi juuri niin, että nauhat olivat liian kireällä ja ehkä paksu Sealskinzin sukkakin toi auhtautta. Kuitenkin vasen akilles oli aivan verillä, kun riisuin maalissa sukan ja vasen kipeytynyt akilles vain punainen ja turvoksissa.
Rocliten kengät olivat jo tiensä päässä (4 kunniakasta yli 100 km ultraa takana) ja ne hajosivat tuolla Karhunkierroksella. Pelkäsin myös akilleshiertymiä, joten ostin uudet kisatossut Jukolan reissulla. Rohkeasti vaihdon merkkiä Salomoniin: Sense Ultra.
Jalkojen toipuminen Karhulta kesti pitkään: liki kaksi viikkoa eivätkä ne silloinkaan olleet täydelliset. Jukolassa pystyin juoksemaan liki vaivoitta. Ja Senseillä tein pari lyhyttä testilenkkiä, jonka jälkeen päätin osallistua Pallaksen kilpailuun.
Juoksen pk-lenkit kesällä pääosin Luna-sandaaleilla (Leadville), joilla pystyn juoksemaan vaivatta niin poluilla, hiekalla kuin asfaltillakin. Sandaalit ovat todella hyvä mittari kertomaan, ovatko jalat kunnossa ja lisäksi niillä treenaaminen tuntuu kehittävän enemmän jalkoja kuin lenkkareilla.
Koska treenit sandaaleilla sujuivat helposti, oletin lyhyenkin valmistautumisen Pallakselle riittävän, mutta toisin kuitenkin kävi: tein pari kolme viikkoa ennen Pallasta kevyen suunnistuslenkin omaan tahtiin, jonka aikana molemmat akillekset kipeytyivät pahemmin kuin koskaan aiemmin.
Jouduin jättämään kaikki valmistelevat treenit väliin: tarjolla olisi ollut hyviä tunkkaustreenejä Multamäessä ja Laajavuoressa. Lisäksi minun oli tarkoitus tehdä ainakin yksi 3–5 tunnin polkulenkki, jossa olisin testannut kaikki varusteeni, erityisesti uudet Salomon Sense Ultrat.
Lähdin kuitenkin Ylläkselle pitämällä yli viikon juoksutauon, koska en voinut ottaa juoksuaskelia. Vetelin akilleksiin Mobilatia ja tein sellaisia varpaillenousuja ja muita venyttelyjä. Erityisesti vasen akilles tuntui huonolta.
Starttiviivalla olo oli lähinnä hyvin epävarma: joko juoksisin Yllästunturin päälle ja keskeyttäisin tai sitten pääsisin ehkä vähän pidemmälle. Olin jopa hätäpäissäni lainannut Lahtosen Tommilta kävelysauvat! Naputtelin niitä hermostuneesti maahan ja mietin, että mitenköhän näitäkin pitäisi lopulta käyttää. En ollut sauvakävellyt koskaan aiemmin mutta nythän 134 km aikaa harjoitella.
Kaikista peloista huolimatta kisa lähti hyvin käyntiin. Pientä tuntemusta toki oli ylämäissä akilleksissa mutta astuin pehmeästi ja yritin saada ne lämpiämään. Mäki nousi helposti ja sauvoista tuntui olevan apua. Yllästunturin päältä tultiin alas pitkää huoltotietä, jonka juoksin aivan liian kovaa. Yritin vain pitää jalat rentoina, mutta vauhti kasvoi ja mäen alla tunsin etureisissä pientä hapotusta. Ei ollenkaan hyvä juttu.
No, yritin vain rentoutua ja pitää vahdin rauhallisena. Pirunkuru oli todella hieno paikka, vaikkakin pikkuisen hankala kiivettävä. Siitä eteenpäin matka eteni odotetusti, kun päästiin minulle entuudestaan tutulle reitille. Rauhalaan pääsin ilman suurempia ongelmia: jalat tuntuivat hyviltä ja energia upposi kroppaan vaivatta.
Rauhala–Pallas -väli on ollut minulla jokaisella kerralla varsin tuskainen, ja sitä se oli tälläkin kertaa. Menin välillä porukassa, välillä yksin ja lopuksi erään Juhanin kanssa kahdestaan aina Pallakselle asti. Juhani oli varsin näppärä sauvakävelijä: hän pystyi sauvomaan samaan tahtia kapeilla poluilla kuin minä juoksemaan. Niinpä minäkin siirryin sauvakävelijäksi tuolla pätkällä.
Viimeiselle 10 km ennen Pallasta otin enemmän komennon ja sauvoin pienellä raivolla: tuntui, ettei Pallas vain koskaan ilmesty eteen. Nuo kilometrit olivat pitkiä ja taisin unohtaa vetää riittävästi geelejä, sillä Pallakselle tultaessa olin todella huonovointinen: energiat olivat aivan loppu ja vatsaakin väänteli. Tärisin kylmästä.
Kello oli jotain seitsemän aamulla, joten olin tullut aivan tarkalleen ihanneaikataulussani. Olin hyvin tyytyväinen etenemisvauhtiin ja kaikkeen siihen, miten kisa oli edennyt. Nythän tässä olisi enää 55 km komeaa avotunturia ja helppoja kilometrejä jäljellä. Kaikki ryteikkö ja kiermurteleva juurakkopolku oli takana.
Minulla oli drop bagissä lihalientä termarissa, alkoholitonta olutta ja munariisipasteijoita. Nuo kaikki upposivat hieman pakottamalla. Otin vielä kolaa ja lämmintä juustoleipää (jota en kyllä pystynyt kahta haukkua enempää syömään). Huollossa meni pitkään aikaa ja huomasin jo tullessa, että etureidet ovat alkaneet huolestuttavasti muurautumaan jumiin. Minun oli vaikea istua alas enkä saanut jalkoja taipumaan penkin alle, joten myös ylösnouseminen oli hyvin vaikeaa.
Yritin venytellä huollossa jalkoja mutta eihän siitä mitään tullut. Lopulta veden vain tuulitakin päälle ja hanskat käteen ja lähdin sauvomaan Pallastunturia ylös. Sain lämmöt päällä ja ajattelin reisienkin vertyvän, kunhan energia vatsasta siirtyisi jalkoihin.
Kävi kuitenkin pieni kömmähdys: eksyin hiukkasen reitiltä! Rinnettä ylös sauvoessani seurailin edellä menevää naisjuoksijaa, joka oli minua hiukkasen nopeampi. Jossain vaiheessa hän olikin kadonnut edestäni sumuun, samalla huomasin, ettei edessä näkynyt oransseja merkkejäkään. Olin tullut tunturin päälle ja sekin tuntui hieman väärältä. Kaivoin reittikartan ja tajusin, että minun olisi pitänyt varmaankin kääntyä oikealle aivan hetki sitten. Päätin varmuuden vuoksi soittaa järjestäjille. Asian selvittely oli hieman hankalaa, kun minulla ei ollut gps-seurantaan (järjestäjät luottivat etten enää eksyisi).
No reitti löytyi noin 200 metriä alapuoleltani, joten isoa lenkkiä en ehtinyt tekemään. Suurempi ongelma oli kylmettyminen: kaikki se hyvä lämpö, jonka olin saanut ylämäessä oli nyt tiessään ja jalat tuntuivat ihan pökkelöiltä. Ennen Taivaskeroa tuosta ei ollut suurta ongelmaan, mutta siinä kivihelvetissä minulta oli päästä jo itkukin. En päässyt eteen enkä taakse. Alaspäin laskeutuminen oli todellista tuskaa ja siinä seisoskellessa tuli vain entistä kylmempi.
Puin sateenpitävät tuulihousut, joista oli kyllä apua, sain edes vähän lämpöjä pysymään kropassa. Jalat eivät kuitenkaan vertyneet. Sauvakävely meni aivan mateluksi ja jokaisella askeleella lähinnä sattui. Lopulta taivuin ja otin kaksi buranaa. Aloin harkita keskeyttämistä, mutta tiesin sen hankalaksi. Helpointa olisi ollut jäädä Pallakselle.
Taivalsin seuraavaa 10 kilometriä varmaankin yli kolme tuntia! Vauhti oli aivan olematonta ja tuska suurta. Hannukuruun oli niin naurettavan pitkä matka, että olisi varmaankin vasta illalla siellä. Yritin keksiä positiivisia asioita retkestä, mutta niitä tuli koko ajan vähemmän mieleeni.
Montellinmajalla Tuukka yritti kannustaa minua jatkamaan, mutta en juurikaan enää lämmennyt sellaiselle. Olin vajonnut sellaiseen omaan mustaan tunneliin. Lopullisesti kadotin taistelutahtoni Suaskurun laskussa, joka on hyvin vaikea, kivinien ja mutainen. Jalkoihin sattui niin paljon, että sain lopullisesti tarpeekseni koko touhusta. Päätin keskeyttää siihen laskuun, kun en enää saanut jalkojani laskeutumaan.
Seisoa kökötin siinä keskellä laskua ja huusin: ”Varokaa invalidiä!” Ja samalla 55 km kärkijuoksijat lensivät ohitseni. Kärkikaksikko melkein törmäsi minuun ja kirosi jotain mennessään. Huusin pahoitteluja perään: yritin kyllä varoittaa, sorry!
Sitten tuli joitain tuttujakin, jotka huusivat kannustushuutoja minulle lentäessään ohi. Kiitos ja anteeksi, etten jaksanut vastata mitään, oli menossa koko kisan synkin ja mustin hetki.
Laskeuduin vähän alemman ja joku ystävällinen naisjuoksija kertoi minulle, että oli aivan Suaskurun kodan vieressä, voisin mennä sinne vähän lepäämään. Hän antoi minulle myös grammaisen Panadolin. Tuvassa oli hyvä olla: otin hieman energiaa ja päätin soittaa järjestäjille, että tämä oli nyt tässä, mitenkäs täältä pääsee raatotaksiin.
Suaskuru on kuitenkin niin jumalan hylkäämä paikka, etteivät matkapuhelimet toimi siellä. Niinpä en voinut soittaa. Pistin vain puhelimeen herätyksen ja oikaisin pitkäkseni penkille ja nukahdin välittömästi.
Ihmettelin pitkään mikä piipittää, kunnes tajusin, että se on puhelin. Sitten avasin silmäni ja muistin, että olin jossain kauheassa juoksukilpailussa! Nukuin yhteensä jonkun 40 minuutti kahdessa pätkässä, otin lisää buranaa, sillä jalat tuntuivat edelleen surkeilta. Puin taas kerran tuulihousut, -takin ja hansikkaat. Sitten lähdin etsimään kännykkäkenttää.
Ohitseni juoksenteli reippaita 55 km juoksijoita t-paidoissa ja shortseissa, sillä aurinko paistoi ja oli ilmeisestikin varsin lämmin. Minä lähinnä hytisin. Lopulta sain järjestäjät kiinni ja kerroin aikeistani keskeyttää. Se oli odotetusti vaikeaa: matkaa Hannukuruun oli vielä 6 km ja sieltä pitäisi kävellä 10 km tielle, josta voisi päästä joskus illalla autoon. Sanoin käveleväni Hannukuruun selvittelemään ajatuksiani.
Soitin myös Tanjalla, ettei turhaan odottelisi: tästä oli tulossa todella pitkä päivä. Saattaisin kävellä Hannukuruun vielä kaksi tuntia tällä vauhdilla. Alkoi puuduttaa tämä touhu, joten kaivoin korvanapit esiin ja laitoin Coldplayn soimaan.
Joskus käy niin, että musiikki saa ajatukseni ja sitten jalkani juoksemaan: nyt kävi juuri niin. Polussa oli hieman helpompi pätkä ja aloin vain juosta, vaikka jalat olivatkin eri mieltä. Huomasin, että kipu oli suurin piirtein sama sekä juostessa että kävellessä. Oli siis aivan sama juosta. Pian minulle tuli todella kuuma ja jouduin riisumaan tuulitakin ja -housut. Sitten pistin vain musiikkia kovemmalla ja kiidytin askelta. Tuli ylämäkiä ja alamäkiä, mutta runttasin reisistä piittaamaatta alas. Pian olinkin Hannukurussa.
Tunsin heränneeni kuolleista! Soisin järjestäjille, että jos pitää vielä kävellä 10 km niin kävelen mieluummin kohti Pyhäkeroa ja maalia kuin aivan toiseen suuntaan. Keskeyttämään kyllä ehtisi myöhemminkin. Päätin hyödyntää hyvän hetken juoksemalla raivoisasti kohti Pyhäkeroa.
Aivan koko matkaan en jaksanut Pyhäkerolla juosta, mutta pidin kuitenkin ihan hyvää vauhtia. Nyt ympärilläni oli 55 km juoksijoita, joten yritin pysyä heidän perässään tai jopa ohitella. Laskut olivat edelleenkin yhtä tuskaa, mutta tiesin ettei jalkoja kannattanut enää kuunnella.
Pyhäkeron nousu oli varsin helppo: oikeastaan kaikki nousut olivat varsin helppoja. Sauvoista oli merkittävästi apua, ja aion kyllä hankkia sellaiset omakseni. Alastulo oli taas tuskaisaa, mutta sain siihen matkalle hieman juttuseuraa, mikä piristi ajatuksia.
Viimeisessä huollossa tyhjensin pullot ja otin vain hieman urheilujuomaa. Edessä oli enää helppokulkuista tietä: 6 km hiekkaa ja 5 km asfalttia. Lähdin heti juoksemaan tasaista vauhtia ja pääsin ainakin 3 km ongelmitta, sitten sauvakävelin ja juoksi vuorotellen.
Tanja ja pojat olivat asfalttitien alussa vastassa, mikä piristi minua aivan valtavasti. Olin tullut lopun sen verran reippaasti, ettei cut offin kanssa ollut mitään ongelmaa. Tiesin, että kävelemälläkin ehtisin hyvin maaliin. Se tuntui kaikkien vaikeuksien jälkeen aivan uskomattomalta.
Sain kuulla pojilta koko ruokalistan, jonka he olivat päivän aikana nauttineet: hampurilaisia, kokista, ”Smurffislimeä”, pullaa, jäätelöä… Minulle tuli lievä nälkä siinä loppusuoralla. Isompi poika käveli kanssani ehkä kilometrin tai kaksi, mikä oli todella kiva juttu, sillä pidennetty loppusuora on nykyään todella pitkä ja puuduttava. 500 metriä ennen Hotelli Hettaa pistin juoksuksi aina hotellille asti. Sitten kävelin, kunnes kuulin maalin selostukset ja musiikin. Lopun tulinkin juosten: askel toimi taas ja maaliin oli kiva tulla.
Maalissa vastassa oli Pellervo, jonka kanssa oli lähdetty yhdessä matkaan. Alkumatkasta menin Pellervon ohi, mutta torkkujeni aikana hän oli ohittanut minut. Lopulta eroa taisi olla alla kaksi minuuttia, mutta eipä sillä ollut mitään väliä, kun maaliin oli päästy molemmat.
28 ja puoli tuntia tuli vietettyä aikaa Suomen hienoimmalla polkujuoksureitillä. Pienellä lajitreenillä matka olisi varmasti ollut mukavampi ja joutuisampia, mutta tällä kertaa se oli yhtä vuoristorataa. Onneksi lopussa sentään sain palkinnon.
Kisan jälkeen
Vietimme Lapissa vielä pari päivää: toisen päivän mökissä Ylläksellä ja toisen autiotuvassa Pallasjärven rannalla (Punainen hiekka). Jalkojen kannalta tämä oli kyllä melkoista tuskaa: vasen akillesjänne kipeytyi jo maalissa, etureidet olivat niin jäykät, etten päässyt edes istumaan. Palautuminen on alkanut hyvin hitaasti: etureidet ovat olleet näin kipeät viimeeksi kai 2005, kun olin juossut ensimmäisen maratonini.
Enemmän olen huolissani akillesjänteistä: ne on saatava kuntoon ennen Vaarojen maratonia (131 km). Niinpä aion pitää pitkän juoksutauon. Korvaavaksi treeniksi olen suunnitellut rullahiihtoa (Skiket) ja ehkä jonkinlaista pyöräilyä.
Minulla on vielä mahdollisuudet toiseen Ultra Trail Tour Finlandin finisher -liiviin. Mutta ennen kaikkea haluaisin jo vihdoin juosta tuon Vaarojen maratonin pitkän reitin maaliin: kaksi kertaa sitä on jo yritetty, jospa kolmas kerta toden sanoisi.
anttikorttinen 
Yksi vastaus artikkeliiin “NUTS Ylläs Pallas 2017 (134 km)”