Vaarojen maraton 2017 (130 km)

Vaarojen maraton 130 km oli ollut minulla tavoitteena vuodesta 2015. Edellisenä vuonna juoksin 86 km ultramatkan sellaisena seikkailuna, ja se meni ihan hyvin. Ei ollut suuria paineita eikä tavoitteita. Oli kivoja polkuja, helppoja tiepätkiä ja Ryläys (helvetillinen kivikko täynnä jyrkänteitä ylös alas).

2015 tuli UTTF eli Ultra Trail Tour Finland, johon kuului myös Vaarojen maratonin ultra. Pääkilpailuni oli 100 mailinen Karhunkierros (165 km), mutta sen läpäistyäni päätin kokeilla koko sarjan läpäisemistä. Pallas 125 km menikin varsin mukavasti, joten lähdin toiveikkaana Vaaroille.

Siellä oli uusi rankempi reitti: 130 km. Enpä osannut tuota pelätä, kun pitempiäkin kisoja oli tullut juostua. Saavuttaessa 2015 Kolille myrskytuuli kaatoi puita ja repi kattoja taloista. Meitä ei päästetty yöksi metsään. Juoksimme vasta aamulla 86 km ja illalla sain UTTF-finisher liivin.

Vaarat jäivät kuitenkin kummittelemaan mieleen: millainen se Eteläpää oikein on? Joten seuraavana vuonna päätin kokeilla uudelleen. Tällä kertaa toisenlainen luonnonvoima pysäytti minut: flunssa iski kesken kisan ja jouduin keskeyttämään Eteläpäähän (30 km). Flunssa olikin mykoplasma: sairastin sitä kolme viikkoa, jonka jälkeen meni vielä kuukausi antibiootteja syödessä ja lepäillessä.

Kolmas kerta toden sanoo

Lähdin Vaaroille melko stressaavan ja vaikean kauden jälkeen. Kisat olivat olleet enemmän taistelemista vaivojen kanssa kuin juoksemista. Mutta Vaaroille pääsin sentään terveenä ja muutaman ihan hyvän harjoituksen tehneenä. Olo oli varovaisen luottavainen.

Varovasti lähdin matkaankin: tiesin, että Eteläpää tulisi olemaan todella vaikea ja voimia kuluttava. Annoin siis hätäisempien mennä, vaikka olisin kyllä voinut seuratakin. Heti ensimmäisellä jyrkällä kalliolla huomasin, etteivät Sense Ultrat pitäneet ollenkaan. Kaaduin jonkun neljä kertaa jo ennen ensimmäistä huoltoa. Mutaa ja rapaa oli joka paikassa. Varovainen sai olla koko yön.

Vasta Kiviniemessä (39 km) päätin ottaa sauvat liivistä avukseni. Se tuntui hyvältä päätökseltä, sillä sain heti vauhtia tekemiseen: juoksin Ryläksellä monta pätkää eikä se tuntunut miltään verrattuna Eteläpään kivihelvettiin. Sauvat auttoivat myös pysymään paremmin pystyssä: kaaduin niiden kanssa vain pari kertaa.

Puolimatkan huollossa olin jo huolissani cut off -ajasta, joka oli 28 tuntia. Minulle vakuuteltiin, että ehtisin hyvin, kunhan etenisin tasaisesti. Mutta ultrat eivät yleensä etene tasaisesti: tuli pari pummia reitiltä, reittimerkkien kanssa oli epäselvyyksiä eikä järjestäjätkään oikein osanneet auttaa, lampusta loppui akku eikä energia enää lopussa imeytynyt.

Tuollaisista pikkujutuista sitä aina selviää: ne nyt kuuluvat ultrajuoksuun. Mitä sitten, jos  eksyy reitiltä tai vähän oksentaa, ainahan voi tankata lisää geeliä ja palata takaisin reitille. Mutta kelloa vastaan en ole tottunut taistelemaan: kello on armoton eikä jää odottamaan.

Toinen kierros olikin melkoista hermoilua, kun yritin laskea tunteja ja edetä parhaani mukaan. Eteläpään osalta minulla ei ollut juuri mitään tehtävissä: kiipeilin sen vain läpi. Tällä kertaa sauvojen kanssa eikä se tuntunut juurikaan helpommalta, mutta en sentään kaatunut kertaakaan.

Ryläyksellä sitten hyökkäsin tosissani ja ohitinkin pienen porukan toisia epätoivoisia. Aika oli todellakin käymässä vähiin. Laskujeni mukaan en uskonut enää ehtiväni aikarajojen sisällä maaliin, vaikka harvat toimitsijat vakuuttelivatkin muuta.

Viimeisessä huollossa oloni oli heikko: vatsa ei enää tykännyt Kettu-karkeista, vaan yritti päästä niistä eroon. Matkaa maaliin oli 11 km ja aikaa kaksi tuntia. Vointi oli niin huono, etten uskonut mahdollisuuksiini.

Huollossa oli 3 (tai 4) kaveria, joilla kaikilla oli hieman sama tilanne: kovaa juoksemalla olisi mahdollista ehtiä maaliin. Tosin maali olisi monen pitkän ylä- ja alamäen päässä. Lähdimme loppukiriin, vaikka minua ei yhtään huvittanut. Ensiksi tuntui, että kroppa tottelisi ja nousin porukkaan, kärkeenkin mutta sitten vatsaa taas väänsi ja jouduin hellittämään kaasua. Pitkän alamäen jälkeen huomasin, että energiat olivat loppumassa, koska reidet alkoivat mennä juntturaan. Hyvin ne olivatkin kestäneet, mutta ilman energiaa ei juosta pitkälle.

Vauhti tippui mateluksi enkä päässyt oikein enää edes portaita alas. Ihmeekseni tulin kuitenkin rantatielle vielä aikarajojen puitteissa. Ehdin jopa aloittaa loppunousun, ja myöhästyisin lopulta vain 26 minuuttia.

Minuutit ovat minulle merkityksettömiä ultrajuoksussa: en juokse niitä minuuttien tai tuntien vuoksi, vaan reitin ja matkan. Jaksanko maaliin vai viekö matka minusta voiton? Niinpä ei minua suunnattomasti harmittanut, kun sauvoin pimeässä Kolin rinnettä ylöspäin. Olin tullut koko matkan läpi ja voittanut itseni.

Vaarojen maraton 130 km on brutaali kokemus: reitti on muuttunut niin hankalakulkuiseksi Eteläpään ja muutaman muun muutoksen jälkeen, että Kolin kilpailu on varmasti Suomen vaativin polkujuoksutapahtuma.

Itse en oikein moisista reiteistä tykkää  ja siksi olenkin vain tyytyväinen, että olen nuo polut läpi kolunnut ja maalin tullut. Minun osaltani Vaarojen 130 km on koettu ja kärsitty. Minulla on jo UTTF-liivi, joten tuskin enää palaan tähän kilpailuun. Vaaroja polkujuoksijan on vaikea jättää, mutta onhan siellä muitakin reittejä ja matkoja. Ja ainahan talkoolaisia tarvitaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s